keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Häämatka, osa 2

Edellisessä postauksessa pääsimme safaritunnelmiin, ja niiden parissa jatketaan tänään. Koska Serengeti sijaitsee aika kaukana kaikesta ja siellä riittää näkemistä pitkäksi aikaa, vietimme siellä kaksi yötä. Yövyimme kirjaimellisesti keskellä kansallispuistoa telttaleirissä, joka koostui isosta pääteltasta, jossa syötiin ja josta käsin henkilökunta hoiti varauksia ja majapaikan pyöritystä, sekä pienemmistä teltoista, joissa vieraat, työntekijät ja kuljettajat nukkuivat. Teltta oli aika askeettinen, mutta hieno!


Pistorasioita ei ollut, vaan puhelimet ja kamerat ladattiin pääteltassa. Lamput toimivat aurinkoenergialla. Vessa oli ihan normaali vesivessa, mutta suihku oli afrikkalaista mallia, eli työntekiä kaatoi tilauksesta säiliöön teltan yläpuolelle 20 litraa vettä, ja sillä piti pärjätä. Vesi piti käyttää kerralla kaikki (eipä ollut ongelmia siinä), koska mikäli sitä olisi varastoitu säiliössä, olisivat norsut haistaneet sen ja käyneet juomassa pois. Norsut voivat ilmeisesti haistaa veden jopa kilometrien päähän.


Toisena iltana, kun tulimme leiriin ja kävelimme kohti rivistön viimeisenä sijaitsevaa telttaamme, koimme  melkoisen yllätyksen. Katselimme maahan, kunnes kuulimme ryminää parin metrin päästä. Edessämme seisoi kirahvi, joka mutusteli tuota teltan vieressa kasvavaa akaasiaa ja säikähti meitä. Tuijotimme hetken toisiamme hölmistyneinä silmiin ("Mitä täällä teet?") ennen kuin kirahvi pinkoi parinkymmenen metrin päähän seuraavan akaasian luo. :D


Serengetistä palasimme takaisin samaa reittiä, jota tulimmekin. Matkan varrella sijaitsevaan Ngorongoron vanhaan tulivuorikraatteriin olimme mennessä jo päässeet kurkistamaan ylhäältä käsin, mutta nyt laskeuduimme 610 metriä ihan pohjalle saakka. Kraatterin reunalta ei nähnyt eläimen eläintä, ainoastaan kauas kaukaisuuteen jatkuvan tasaisen pläntin, mutta alhaalla asukkaita olikin vaikka millä mitalla.


Toisin kuin Serengetissä, Ngorongorossa riittää vettä läpi kuivan kauden, joten seeprat ja gnutkin olivat paikalla. Samoin olivat flamingot, joita emme nähneet missään muualla. Onnistuimme myös bongaamaan yhden Ngorongoron 15:stä sarvikuonosta, joskin hyvin kaukaa. Sarvikuonoa ei kovin usein näekään, joten meillä oli todellakin tuuria! Sen myötä saimme täyteen niin sanotun Big Fiven, joihin kuuluvat norsu, leijona, sarvikuono, leopardi ja puhveli.

Leijonia kiinnosti päiväsaikaan eniten loikoilu, eikä niitä hetkauttanut mikään. Ne niin kuin kaikki muutkin safarin asukit ilmeisesti luulivat jeeppejä joksikin vaarattomaksi eläinlajiksi.


Viimeisen safariajon teimme viidentenä päivänä pienessä Manyaran kansallispuistossa. Puisto on rakentunut Manyara-järven ympäristöön, ja siellä tavataan tiettyyn aikaan vuodesta hirmuiset määrät flamingoja. Me emme nähneet niistä yhtään, mutta sitäkin enemmän erilaisia apinoita ja parven pelikaaneja.


Mahtavan kokoinen termiittikeko.
Häämatkan Tansania-osuus keskittyi nimenomaan luontoon ja eläimiin. Näimme paikallista elämää maasai-kylävierailun lisäksi lähinnä jeepin ikkunoista ajaessamme asutuskeskittymien ohi. Näkemämme perusteella tansanialaiset asuvat usein melko alkeellisissa oloissa. Tavaroiden kuljettaminen tapahtuu joko ihmis- tai eläinvoimin, sillä autoja ei monellakaan ole. Pyykit pestään käsin pienissä lammissa ja polttopuut kerätään niin ikään käsin ja kannetaan pään päällä kotiin. Karja on yleensä vapaana, ja sitä vahtii lapsi tai nuori. Kaikki lapset eivät pääse kouluun, koska heillä on niin paljon muita töitä.

Tansanialaiset kylämarkkinat ovat sangen värikkäät.
Työergonomiaa perinteisiä puisia koriste-esineitä valmistavassa pajassa.

Luonto on valtavan hieno ja lkansallispuistot ovat siistejä. Mutta kaikkialla siellä, missä asuu ihmisiä, on valtavasti roskaa. Kylänraitit ja talojen ympärykset on kuorrutettu muoviroskalla. Jätehuolto ei selkeästi toimi yhtään, eikä paikallisilla varmaankaan ole riittävästi tietoa asiasta. Vierailu Tansaniassa oli kaikin puolin silmiä avaava kokemus ja sai ajattelemaan asioita taas vähän eri tavalla.

Seuraavassa postauksessa lennähdetään vielä etelämmäs, Mauritiuksen maisemiin. :)

tiistai 11. joulukuuta 2018

Häämatka, osa 1

Palasimme häämatkalta jo 1. elokuuta, eli siitä on ehtinyt vierähtää jo tovi. Sen jälkeen olen käynyt blogissa läpi hääpäivää ja kaikenlaisia muita siihen liittyviä asioita, mutta häämatkasta en ole kertonut vielä juuri mitään. Kirjoittamisen aloittaminen on venynyt, ja syynkin siihen tiedän: lokakuussa julkaistu ilmastoraportti. Olen ollut jo vuosia ollut ekohenkinen, jos näin voi sanoa, ja ilmasto ja ympäristö ovat olleet minulle tärkeitä asioita. Kierrätän tunnollisesti, en osta turhaa, ajan hybridiautolla ja niin edelleen. Piikki lihassani on kuitenkin matkailu, suurin intohimoni. Lentäminen saastuttaa ihan valtavasti, ja viimeisen vuoden aikana olen lentänyt enemmän kuin koskaan, yli 30 tuntia. Kun ilmastoraportti julkaistiin, olin juuri edellisellä viikolla palannut Kyprokselta, ja tietenkin ilmateitse. Omatuntoa kolkutteli todella. Halusin kertoa teille häämatkastamme, mutta tuntui väärältä "kannustaa" omien kokemusten avulla ihmisiä matkustamaan, kun sitä nimenomaan pitäisi vähentää.

No. Otin rapotin tosissani ja lopetin lihansyönnin. Olen myös vähentänyt maitotuotteiden ja kananmunien käyttöä roimasti ja varmistanut, että taloutemme käyttää ekosähköä. Päätin, etten hanki enää uutena mitään muita vaatteita kuin alusvaatteet, urheiluvaatteet ja kengät. Nyt muutama kuukausi päätösten teon jälkeen ajattelin kuitenkin kirjoittaa häämatkasta, sillä ilmaston ikävä tulevaisuudenkuva ei poista sitä iloa, mitä saimme reissussa kokea. Kun katselen lomalla otettuja kuvia, en voi olla hymyilemättä. Kahden viikon aikana näimme paljon ja silmämme avautuivat jälleen hiukkasen enemmän maailman menosta kotoisen Suomen ulkopuolella. Eniten kokemuksista kertovat varmasti kuvat, ja niitä onkin siksi paljon. Koko tarina ei mahdu yhteen postaukeen, mutta yritän pitää kertomuksen tiiviinä. Unohdetaan siis hetkeksi pimeys ulkona ja sukelletaan savannille. Tervetuloa mukaani kuvamatkalle Afrikkaan!


Ensikosketuksen Tansaniaan saimme, kun kone laskeutui Arushan lentokentälle myöhään illalla. Ensin jonotimme yhdellä luukulla viisumia, sitten toisesa jonossa pääsyä passintarkastukseen, sormenjälkien ottajalle ja valokuvaajalle. Kaikki toimet hoiti eri ihminen, ja homma oli todella hidasta. Lopulta pääsimme kuitenkin ulos, ja meitä vastassa oli oppaamme John. Hän oli oikein mukava, rauhallinen mies ja piti meistä todella hyvää huolta koko viisipäiväisen safarimme ajan. Tavarat heitettin ison Land Roverin kyytiin ja nokka käännettiin kohti lähintä kaupunkia, Arushaa, jossa vietimme ensimmäisen yön hotellissa. Jeepissä todellakin oli tilaa, sillä me kaksi olimme ainoat kyytiläiset! Tämä takasi sen, että valokuvaaminen oli helppoa ja saimme ihan itse päättää, kuinka kauan halusimme milloinkin pysähtyä eläimiä katselemaan.


Aamut alkoivat melko aikaisin, sillä herätys oli puoli seitsemän tai seitsemän aikoihin ja autoon hypättiin heti kahdeksalta. Ensimmäisenä päivänä ajoimme parin tunnin matkan päähän maaseudun halki ja vierailimme kansallispuisto Tarangiressa. Se oli melko pieni alue, mutta näimme silti mm. valtavankokoisia baobab- eli apinanleipäpuita, seeproja, gnuita, norsuja, kirahveja, gaselleja ja monenlaisia lintuja.


Safarien ajaksi jeepin katto nostettiin ilmaan, jolloin eläimiä saattoi katsella muutenkin kuin ikkunoiden läpi. Oli todella omituinen tunne seistä tököttää silmät suurina puolentoista metrin päässä elefanteista, jotka olivat melkein yhtä isoja kuin jeeppimme. Tai kirahveista, joiden päät keikkuivat vielä huomattavasti jeepin katon yläpuolella.

Safarin jälkeen pääsimme tutustumaan paikalliseen pikkuruiseen kylään, jossa maasait esittivät meille perinteisiä tansseja, lauluja ja hyppyjä. Kävimme myös sisällä savimajassa, jollaisissa maasait asustavat. Majat ovat ihan käsittämättömän pieniä! Oviaukostakin mahtui sisälle vain hädin tuskin. En ole koskaan eläissäni nähnyt alkeellisempaa asumusta, ja samanmoisissa majoissa asuu Tansaniassa vielä tänäkin päivänä vaikka kuinka paljon väkeä.

Kuka ei kuulu joukkoon? R, the valkonaama.
Savimajoissa ei pystynyt täysikasvuinen seisomaankaan.
Paikallinen koulu. Takana näkyy piikkipensasaita, joka suojelee kylää villieläimiltä.

Illan tullen siirryimme Ngorongoron luonnonpuiston rajalle Endoro Lodgeen. Sinne ajettiin mailman tomuisinta tietä, jonka hiekka oli värjännyt kasvit punaiseksi parisen metriä penkereestä ulospäin. Lodge oli ihana vehreä keidas vuoren rinteessä, ja saimme yöpaikaksemme hulppean mökin, joka oli koristeltu honeymoon-rekvisiitalla. Endoro Lodge kasvatti vihannekset ja hedemät omilla pikku pelloillaan, ja kävimmekin yhden työntekijän kanssa tutustumassa viljelyksiin ja maistelemassa hedelmiä suoraan puusta. Uima-allaskin olisi ollut tarjolla, mutta ilma oli niin kylmä (Jep, Afrikassa on talvi silloin kun meillä on kesä, ja siellä on silloin kylmää!), etten edes minaä uskaltautunut kastelemaan varpaitani.



Toisena safaripäivänä jatkoimme kohti Serengetiä, josta olin haaveillut kaikkein eniten. Toitoimme matkaa kolme-neljä tuntia käsittämättömän rynkkyistä, pomputtavaa ja pöllyävää soratietä ohi pienten pyöreiden maasai-kylien, vuorien ja lukemattomien karjalaumojen, joiden värikkäisiin viltteihin sonnustautuneet paimenet olivat nuorimmillaan alle kouluikäisiä. Näimme, kuinka naiset pesivät pyykkiä sangoissa pienten lammikoiden luona tai kantoivat polttopuukasoja ja säkkejä päidensä päällä ilman käsiä.

Jeeppiin tuli vika, mutta onneksi John osasi korjata sen. Sillä aikaa me bongailimme antilooppeja.

Vaikka tiesin Serengetin olevan iso, en ollut tajunnut, miten käsittämättömän valtava se todellakin on. Savanni jatkui joka suuntaan silmän kantamattomiin, ja alueella viettämämme kahden vuorokauden aikana ehdimme koluta siitä vain pikkuruisen murto-osan. Kuiva kausi oli juuri alkanut, ja ruoho oli kulottunut kellertäväksi. Kuivalla kaudella Serengetin miljoonat gnut ja seeprat vaeltavat Kenian puolelle juomaan, kun kotomaan vesivarannot ehtyvät. Sen vuoksi emme nähneet paikalla televisiosta tuttuja jättimäisiä nisäkäslaumoja. Kaikki eläimet eivät kuitenkaan muuta, joten näimme silti paljon uusia eläimiä, kuten antilooppeja, virtahepoja, puhveleita, pahkasikoja, hyeenoita, leijonia, gebardeja ja leopardeja.


Oli huikeaa päästä katselemaan, miten norsulauma yhteistuumin suojeli pientä elefanttivauvaa, miten toinen norsulapsi trööttäili ja juoksenteli hädissään ympyrää kadotettuaan emon näköpiiristään ja miten keskittynyt ilme leijonilla oli niiden jahdatessa gaselleja hirmuista kyytiä. Luonto on ihmeellinen.

Seuraavassa postauksessa luvassa lisää safarikuulumisia!

perjantai 30. marraskuuta 2018

Mitä pakata morsiamen käsilaukkuun?

Häälaukku tuntuu joistakin morsiamista täydeltä turhakkeelta, koska mitäpä sitä oikeastaan hääpäivänä edes tarvitsisi? En minäkään kovin paljon tavaraa kantanut, mutta muutamia pikkujuttuja koin tärkeinä pitää matkassa.


Morsiuslaukustani löytyi seuraavaa:

- Ihoteippiä ja rakkolaastareita. Rakkolaastareita en tarvinnut, mutta ihoteipillä paikkailtiin varpaita.
- Linolaa. Kuulun siihen suomalaisten naisten joukkoon, jolla on muhkeat reidet. Hääpäivänä oli kunnon helle, ja koivet olivat merenneitopuvussa aika lähekkäin toisiaan. Ajattelin varmuuden vuoksi vetää reiskojen väliin linolaa, etteivät ne alkaisi hangata toisiaan. Se taisi tosin olla turhaa, koska jalat olivat niin hikiset, että liukuivat toistensa ohi sangen sulavasti. :'D
- Puuteria, puuteripaperia ja huulipuna. Puuteripaperi oli kaasojen idea, ja sillä pärjäsi pitkälle! Sen kun töpötteli enimmät kiillot paperiin, niin meikki pysyi kunnossa jo pitkälle iltapäivään. Puuteripaperi on kallista, mutta saman asian ajavat Rizzlat. Irtopuuteria lisäsin pari kertaa päivän aikana ja huulipunaa ehkä kerran.
- Minihiuslakka. Tämä ei tosin sopinut laukkuuni, se oli kaasolla. Sade litsautti kiharoita, ja lakalla kaasot yrittivät pelastaa tilanteen.
- Proteiinipatukka. Tätä en edes syönyt, sillä kaasot ruokkivat minua niin tehokkaasti muulla ravinnolla.
- Puhelin. Kirkon jälkeen en koskenut koko vekottimeen loppuillan aikana ja se oli äänettömällä, mutta kyllähän sen piti kuitenkin jossain kulkea mukana hotellille.
- Varapiilarit. Käytän kertakäyttölinssejä. Otin varalta yhden parin mukaan, jos olisin itkenyt ensimmäiset pois silmistä tai pilannut näkyvyyden suihkuttamalla niihin hiuslakkaa. Tai jotain muuta vastaavaa.
- Neula ja valkoista lankaa. Hääpukuliikkeen myyjän ehdotuksesta. Näillä olisi saanut korjattua hääpukua äksidentin sattuessa, mutta niitäkään ei onneksi tarvittu.
- Virkkuukoukku. Sillä R sai yöllä mekon napit auki.

Varakengätkin minulla oli, mutta ne eivät tietystikään mahtuneet käsilaukkuun. Morsiuslaukku oli kirkon ajan kaasojen huomassa, ja juhlapaikalla pidin sitä hääparin pöydässä.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Häiden kukat

Hääbudjetoinnissa kukat olivat toisaalta pihistys- ja toisaalta panostuslistalla. Ristiriitaa aiheutti se, että kukkasiin haluttiin käyttää mahdollisimman vähän rahaa, mutta niistä toivottiin kuitenkin näyttäviä. Ongelma ratkaistiin siten, että kaikki juhlapaikan pöytien kukka-asetelmat, ulkona olleet asetelmat ja heittokimppu koottiin itse luonnonkukista, ja vain kimppu, vieheet (4 kappaletta) sekä kaksi buffetpöytien isoa asetelmaa tilattiin kukkakaupasta. Valitsin kukkakaupan yksinomaan edullisimman löytämäni hinnan perusteella, mutta kukat maksoivat silti yhteenä 250€.


Juhlapaikan kukkasouvingista olenkin jo kertonut aikaisemmin. Luonnonkukat siis poimittiin perjantaina jo ennen puoltapäivää ja pidettiin astioissa runsaassa vedessä ja varjoisassa paikassa siihen saakka, kunnes ne tehtiin asetelmiksi. Luonnonkukat näyttivät aivan superihanilta kattauksessa. :)


Juuri tuon pulloryppään ympärillä ollut nauha jäi solmimatta rusetille, ja tietysti se on juuri se nauha, joka näkyy kaikissa kattauksesta otetuissa kuvissa!
...Tässä ihan sama juttu.

Näin jälkeenpäin ajateltuna buffet-pöydistä vain toiseen olisi tarvinnut asetelman. Toinen ei ollut niin paljon huomion keskipisteenä, joten siinä ollut asetelma meni vähän hukkaan, jos näin voi sanoa. Asetelmat olisi myös pitänyt rakentaa toiselle tavalla. Annoin ohjeistukseksi, että riittää, jos ne ovat "kolmelta puolelta katsottavat" − näin säästettiin kukkien määrässä ja samalla laskussa. Buffetissa asetelmaa kuitenkin kierrettiin ja katseltiin joka puolelta, ja jollekin sivulle näkyi ainoastaan vihreää. Oma moka, kauniita kukat silti olivat. Tällaiset asetelmat maksoivat 40€ kappaleelta, mikä oli minusta ihan kohtuullinen hinta.


Halusin ehdottomasti kimppuni floristin tekemänä, mutta heittokimpuksi kävi paremmin kuin hyvin luonnonkukkakimppu. Vinkki: Jos teette heittokimpun itse ja haluatte sen näkyvän kuvissa, kiinnittäkää huomiota väreihin. Meillä oli kimpussa paljon vihreää ja kuvat otettiin nurmikolla metsä taustana, joten kimppua on heittokuvista hiukan vaikea paikallistaa, jos ei tiedä, missä se on. :D